Lakkoilu avartaa – myös tietoisuutta, mikä putiikki JUKO on

Pohjois-Karjalassa oli vielä metriset lumikinokset, kun etätyöpäivän lomassa kuuntelin radiosta Ylen itäsuomalaista lähetystä kunta-alan lakosta Kuopiossa. Mielenilmauksessa kalakukkokaupungin torilla palkansaajat hakivat arvoa asiantuntijalle. Kuntasektorin neuvotteluvääntö oli alkanut tammikuun 11. päivä, ja nyt elettiin jo huhtikuuta.

Ylen ajankohtaispätkän aikana toistui useampaan otteeseen sana JUKO, kuten niin useasti mediassa muutenkin tämän kevään aikana.

Julkisalan koulutettujen neuvottelujärjestö siis. Putiikki, josta varmasti melkoinen osa suomalaisista ei ollut kuullut ennen tätä kevättä.

Lakkoilu avartaa.

JUKO on yksi niistä toimijoista, jotka sitkeästi tekevät työtä palkansaajien tilipussin, parempien työehtojen ja työhyvinvoinnin puolesta.

Tämän työn kärkeä ovat jotakuinkin yhden-kolmen vuoden välein käytävät virka- ja työehtosopimusneuvottelut.

Systeemi ei hevillä aukene edes niiden jukolaisten liittojen 200 000 jäsenelle, joiden puolesta JUKO neuvotteluja käy. Työntekijä mieltää kyllä kuuluvansa tiettyyn liittoon, mutta mikä ihme JUKO on?

Tässäpä rautalankamalli:

Kunta-alan, valtion, yliopiston, kirkon, Avaintan, Kansallisgallerian tai Työterveyslaitoksen korkeakoulutettu palkansaaja liittyy halutessaan alansa liittoon. Näitä jukolaisia liittoja on tätä nykyä 35: poliiseista pappeihin ja professoreihin ja kunta-alalla muun muassa varhaiskasvatuksen opettajista sosiaalityöntekijöihin ja työterveyshoitajiin.

Jukolaiset liitot pitävät tietysti tiivistä yhteyttä jäsenistöönsä. Toisaalla nämä liitot vaikuttavat JUKOssa, sen neuvottelukunnissa ja hallituksessa. Liittojen jäsenmäärä-voimasuhteiden mukaan koottu kaarti miettii yhdessä muun muassa kulloisenkin neuvottelurupeaman tavoitteet – kuten vaikkapa kunta-alalla nyt toteutuneen palkkaohjelman.

Jukolaisia ovat myös työpaikkojen pääluottamusmiehet ja varaluottamusmiehet. Heitä JUKOssa on kaikkiaan 3900.

JUKO kouluttaa nämä luottamushenkilöt, tukee ja huolehtii heidän tietojensa päivityksestä, kun työehtosopimuksiin tulee muutoksia.

Luottamusmiehet puolestaan tukevat JUKOn 35 liiton palkansaajajäseniä ja neuvovat ongelmatilanteissa työpaikoilla, olipa kyseessä esimerkiksi kiusaaminen tai palkkausta koskevat epäselvyydet.

Luottamusmiehet myös neuvottelevat paikallisista ratkaisuista työnantajan kanssa ja pähkäilevät muun muassa sitä, millä keinoilla työhyvinvointia saataisiin työpaikalla edistettyä.

Ammattiyhdistysliikkeen ja luottamushenkilöiden tarpeellisuutta yritetään aika ajoin kyseenalaistaa – että mihinkä niitä muka enää tarvitaan.

Tarvitaan moneenkin asiaan.

Kun itse aloitin työurani toimittajana vuosikymmeniä sitten, oli päivänselvää, että liityn heti alani liittoon. Halusin, että saan jelppiä ja neuvoja, jos työpaikalla tai työnantajan kanssa niitä vaativa tilanne tulisi eteen.

Vuosien mittaan liittoon ja ison työpaikan ay-osastoon kuulumisen ansiosta olen myös verkostoitunut monen sellaisen ihmisen kanssa, joihin tuskin muuten olisin törmännyt.

Liittoni työpaikkaosaston puheenjohtajana tuli pari kertaa myös työnantajan edustajalta palautetta toiminnastani, kun piti ottaa ihan virankin puolesta kantaa työehtojen heikennyksiin. Tuollaiset tilanteet tuli mielessä kuitattua niin sanottuna luontaisetuna.

Työurani varrella merkittäviä tilipussi-tapahtumia ovat olleet yleiskorotukset, jotka ovat palkansaajan näkövinkkelistä tulleet manulle illallinen -tyyliin.

Näistä korotuksista ei työntekijän itse tarvitse neuvotella. Jo muutamassa vuodessa ja varsinkin pitkällä uralla rahapotti on merkittävä – ensin kymppejä, sitten kertautuessaan saturaisia.

Vuosien mittaan olen työskennellyt yksityisellä sektorilla myös mihinkään työnantajaliittoon kuulumattoman eli järjestäytymättömän työnantajan palveluksessa. Näitä Suomessa on noin 50 000, ja niitä eivät koske liittotasoilla neuvotellut palkkaratkaisut. Eli niiden työntekijöille ei tipahda ”automaattisia” korotuksia.

Toki jos alalla on niin kutsuttu yleissitova työehtosopimus, on myös järjestäytymättömän työnantajan maksettava siinä sovitut palkankorotukset. Tätä sitovuutta ja myös luottamusmiesjärjestelmää vastaan hannaa etenkin Suomen Yrittäjät. Perusteltua on kuitenkin sanoa, että ammattiyhdistysliikkeen ja työehtosopimusten ansiosta yritysten mahdollisuudet esimerkiksi palkkojen polkemiseen saadaan minimoitua.

Jos yleissitovaa tessiä ei jollakin alalla ole, eikä järjestäytymättömässä yrityksessä omaa palkitsemisjärjestelmää – kuten usein ei ole – palkankorotukset ovat siis 0 %. Tässä tapauksessa työntekijälle ainoa tapa turvata ostovoimaansa ja mittauttaa työpanoksensa ja vastuunsa kasvamista on vääntää palkankorotuksista henkilökohtaisesti työnantajan kanssa.

Kuten monet tietävät, tämä vääntö ei useimmiten ole helppo nakki, eikä varsinkaan vuosittainen ilmiö. Liian usein se osoittautuu jopa mahdottomaksi tavoitteeksi, vaikka perusteita palkankorotukselle kuinka esittäisi.

Tänä keväänä seurasin kuukausitolkulla kunta-alan neuvottelusouvia ja kirjoitin siitä kymmeniä tiedotteita ja juttuja.

Välillä puhisin, eikö puljaamisesta tule koskaan loppua. Metrinen lumikinoskin ehti sulaa ja haihtua kevätauringossa.

Mutta, tulihan se ratkaisu. Kiitos sitkeiden ja ratkaisuun pyrkivien jukolaisten neuvottelijoiden.

Eikä työ tähän lopu. JUKOa tarvitaan vastakin.

Tämän kevään jälkeen varmasti yhä useampi ymmärtää, minkä takia.

Riitta Ryynänen

Kirjoittaja on toiminut JUKOssa viestinnän asiantuntijana joulukuusta 2021 kesäkuulle 2022 ja raportoinut etenkin kunta-alan neuvotteluista.

JUKO | Blogi | Maria Löfgren: Elinkeinoelämä sai haluamansa – Miksi siis happamia pihlajanmarjoja? | 14.6.2022

JUKO: Neuvottelutaito voitti ja lakot vauhdittivat – kunta-ala sai palkkaohjelman | 8.6.2022

JUKO | Kysymyksiä ja vastauksia kuntasopimuksista | 8.6.2022

JUKO | Tutustu kunta-alan sopimukseen – tällainen se on | 9.6.2022